Lapsena inhosin lauluesityksiä
jos yleisössä
oli kukaan tuttu.
Pelkäsin niin paljon
olla huono
jopa perheenjäsenten nähden.
Aikuisena
sinä sait olla siellä.
Kaipasinkin sinua sinne.
En ollut koskaan paras.
Sinä hymyilit silti
minulle
silmilläsi ja sydämelläsi.
Kanssasi en koskaan ollut outo
sillä huonolla tavalla.
Seurassasi salaisimmillakin haaveillani
oli koti
Paikka jossa olla olemassa
hyväksyttyinä
oudon normaaleina
sillä hyvällä tavalla.
Pahimmat pelkoni taas
Niiden kanssa meillä oli vaikeaa.
Uskalsin luottaa niin kovin hitaasti
ja tein lähes kaikki mahdolliset virheet
ettei olisi tarvinnut.
Luulin vain
että haavani tekisivät minusta ruman
Epäkelvon.
Vasta nyt tajuan
että ne tekevät minusta ihmisen.
Anteeksi.
Että olin hidas.
Ja että olin joskus mahdoton.
Usein olin.
Ryppyni, karvani ja muhkurani
eivät haitanneet sinua
Etkä säikähtänyt
kun haisin urheilun jälkeen pahalta
Koska tytötkin haisee
Hikisinä.
Sinulle minä olin aina kaunis.
Kanssasi minulla oli hauskempaa
kuin kenenkään muun.
Ikinä.
Jos viimeinen hetkeni olisi koittanut
ruokaa laittaessa
tavallisena torstaina
kun ”biitti meni pyllyyn”,
olisin lähtenyt onnellisena
Elämältä kaiken saaneena.
Sinä valaisit minulle jokaisen huoneen
vain astumalla sisään.
Jokaisessa seurassa
olit se kiinnostavin tyyppi.
Ja maailman komein –
puku päällä tai silmät aamusikkarassa
vasta heränneenä.
Seurassasi olin kotona kaikkialla
Ruokakaupan käytävällä
Treffeillä pankin aulassa
Jopa niissä homeluolissa
tai evakkomatkalla hotellissa
tai sillä ilmapatjalla,
jolla nukkui hyvin kuukauden yöt
tyhjässä asunnossa.
Eikä kumpaakaan haitannut
vino keittiön lattia
siinä maailman ihanimmassa kodissa.
Kanssasi sain itkeä suuria menetyksiä
ja iloita onnistumisista
Keskittyä arjen velvollisuuksiin
ja nauttia vain, rentoutua.
Jakaa hetken elämää.
Elämällä on varmasti
jokin syy siihen
että hetki oli niin lyhyt.
Kiitos, paras ystäväni, kun olit siinä.
Ja kiitos kun olit sinä.
Kiitos kun olit.
Kiitos.
Kuva: Suvi-Marja Tuulia
Sillisalaattia 